31. maaliskuuta 2014

Pentuhaaste

Riika ja itseasiassa postauksen kokoamisaikana myös Jaana heitti meille tällaisen pentuhaasteen, jonka toteutan nyt. 

Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja, mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan kolme muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta.


Uuno muutti meille helmikuussa 2010 ja oli silloin melkein nelikuinen. Uuno on myös mun ihkaensimmäinen koirani ja pelkästään jo siksi ainutlaatuinen. Muistan parhaiten Uunon pentuajasta ensimmäiset viikot. Haettiin Uuno Porista ja se sai silloin ensimmäisen kerran ikinä pannan ja hihnan kaulaansa. Kun laskettiin se juna-asemalla lattialle se alkoi kiljua ja kieppua maassa. Sitä kesti ehkä puoliminuuttia ja sen jälkeen se käveli hihnassa kuin vanha tekijä.

Ensimmäiset kolme kuukautta Uuno asui meidän kanssa Seinäjoella opiskelija-asunnossa. Se pääsi mukaan kouluun luennoille, meidän tuotantoryhmän kokouksiin, kaupungille, picnikeille, vapaa-ajanrientoihin, kaupungille, Helsinkiin ja tietysti viikonloppuisin Hämeenlinnaan ja Turenkiin "mummoloihin". Uuno vietti elämänsä ensimmäisten kuukausien aikana enemmän varmaan aikaansa junassa kuin kotona. Koska Uuno muutti meille keskellä kylmää talvea, sillä oli luonnollisesti hieman vaikea totuttautua ulkoiluun. Ensimmäiset viikot me kontattiin nakkien kanssa houkutellen sitä kävelemään. Ensimmäisen kerran, kun se juoksi punaisessa, pienessä fleecehaalarissaan se kaatui lumihankeen naamalleen eikä suostunut juoksemaan viikkoon sen jälkeen. 

Ensimmäisestä yöstä asti Uuno nukkui meidän vieressä, koko yön. Sen lempipaikka kotona oli aurinkolaikku sängyllä tai sylissä viltin alla. Se pissasi tosi monesti meidän parvekkeelle, koska siellä oli lunta ja se ei tajunnut, että sinne ei saisi pissata. Se tuoksui popcornille, tuoksuu itseasiassa edelleen. Se oli viinipullon korkuinen ja niin söpö lupparkorvansa kanssa ettei sille voinut sanoa ei. Se hurmasi kaikki, koska se oli niin söpö - ja pieni. Sellainenhan se on edelleen halutessaan. Se nukkuu samalla tavalla aurinkolaikuissa niin, että sen valkoinen masu ruskettuu. Nykyään se onneksi lenkkeilee reippaammin, joskaan se ei vieläkään tykkää haalareista tai lumeen kaatumisesta. Se ottaa edelleen kaikki uudet tilanteet vastaan ilman mitään suurempaa hötkyilyä. Mä en vieläkään osaa määritellä samalla tavalla Uunon luonteenpiirteitä, kun osaan määritellä vaikkapa Islan. Isla on pehmeä, mutta itsepäinen ja hirveän yritteliäs. Uuno on vain Uuno. Meidän oma Uuno.



Siinä, missä Uuno on ensimmäinen koira, Isla on ensimmäinen harrastekoira. Siitä piti tulla harrastekoira Tiinalle, mutta jotenkin mä päädyin vahingossa puikkoihin jossain vaiheessa. Isla on pennusta asti ollut vakava filosofi. Kun muut pennut rynni repimään lahkeita ja kiipeilemään päälle pentuhuoneessa, Isla nukkui tuolin alla nurkassa. Kun muut pennut väsyivät Isla heräsi ja tuli syliin rapsutettavaksi. Se ei purrut, ei riehunut, ei repinyt, se oli kuin aikuinen, viisas koira. Se oli selkeästi syntynyt aikuiseksi ja valmiiksi. Mun päähän ei mahtunut, miksi se oli jäänyt viimeiseksi varaamattomaksi pennuista. Se oli niin täydellinen. Nyt ymmärrän, että syy ei ollut sen pehmeys ja rauhallisuus vaan se, että se oli tarkoitettu meille.

Isla oli helppo pentu. Se nukkui yöt, teki tarpeet paperille tai ulos ja oli niin huomaamaton tyyppi kotona, että välillä unohdin sen asuvan meillä. Se oli niin täydellinen, toivon, että olisin osannut olla vähän ymmärtäväisempi, niin kuin se on ollut mulle. Se on opettanut mulle kaiken. Se on antanut lukemattomat kerrat anteeksi. Kunpa olisin silloin ollut viisaampi ja ymmärtänyt sen herkkyyden, koska olisin silloin ymmärtänyt päästää sen paljon helpommalla. Toisaalta olisiko se silloin noin työskentelyintoinen, motivoitunut ja yritteliäs kaikessa, mitä tekee?

Pentuna Isla nukkui meidän sängyn alla, ei viihtynyt sylissä, haukkui koirille ja oli täydellisin pieni varjo maan päällä. Nykyään se nukkuu edelleen siellä sängyn alla, joskin nykyään myös sylissä, haukkuu koirille ja on edelleen yhtä täydellinen ja ihana. Isla on kiltti, rauhallinen, upea koira. Sellaisia on yksi tuhannesta. Sen voi päästää kenen tahansa ihmisen luo, joka ei ole itsestäänselvyys Uunon jälkeen ja siihen voi sataprosenttisesti luottaa, että se on ystävällinen. Se kiipeää vaikka kuuhun, jos sitä pyytää ja on aina lähellä, jos sitä tarvitsee. Se antaa anteeksi, ymmärtää, rakastaa. Se on niin läsnä, ettei sitä edes voi ymmärtää. Rakas pieni varjoeläin.




Lumo, pieni rakas paska-auspai muutti meille juuri ennen vuoden vaihtumista vuonna 2011. Lumo muutti meille, koska tarvitsimme sen. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin. Kun koiraharrastaminen vei mukanaan ei yhdestä harrastekoirasta enää "riittänyt" molemmille, joten aloimme harkita toisen harrastekaverin hankkimista. Niin Lumo saapui meille.

Lumo on ollut kaikkea sitä, mitä odotimme ja paljon enemmänkin. Lumo on maailman ihanin koira. Se on pennusta asti ollut kiltti, suhteellisen avoin ja ystävällinen - se on niitä kaikkia edelleen. Se on hieman varautunut ja hermorakenteeltaan heikko, mutta se pärjää elämässä ilman ongelmia. Se turvautuu meihin ja lauman muihin koiriin vaikeissa tilanteissa ja selviää niistä itse.

Lumon suloisin ja myös samalla ärsyttävin tapa on kiivetä syliin takajalkojen jäädessä maahan. Siinä se sitten lepää olevinaan kovinkin mukavasti, vaikka takajalat ei millään enää kantaisi. Se on tehnyt sitä ihan pienestä pennusta asti enkä ole raaskinut koskaan kitkeä siltä mokomaa tapaa. Koska se on niin suloinen tehdessään niin. Lumolla on tapana edelleen herättää aamuisin tuijottamalla. Se laskee pään sängynlaidalle ja tuijottaa ihmiset hereille (ja ehkä vähän auttaa tönimällä päällä). Se teki tätä pentuna paljon ja läpi yön, joka oli ehkä jokseenkin rasittavaa. Silloin opetimme Lumon menemään nukkumaan käskystä ja sillä tavalla se edelleenkin rauhoittuu ellei muuten malttaisi. Sanoin pentu-Lumosta aikanaan, että se on putkiaivo ja siellä putkessa yksi herne huutaa japania ja maissi putken ulkopuolella kiinaa - tämä mielipide ei muuttunut mihinkään. Lumo on kaikessa yksinkertaisuudessaan herttainen tyyppi.



Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Tuike, tuittupää, pieni rääväturpa rämäpää. Tuike on vahinkolapsi, joka saapui meille suunnittelematta. Islan kasvattaja kysyi haluaisinko sijoitusnartun ja siitä se ajatus sitten lähti. Ja sitten meille muutti Tuike. Tuike, jonka nimeksi piti viime hetkille asti tulla Virne, mutta se oli yksinkertaisesti liian vakava ollakseen Virne.

Kotiuduttuaan Tuikesta kyllä paljastui ilkikurinen pikkuhirviö, joka varastaa ruokaa, harrastaa sähkötöitä ja inhoaa postimiestä. (Ei kukaan voi tykätä tyypistä, joka paiskoo oven läpi kamaa, muttei koskaan tuu moikkaan! t. Tuike) Tuiken kaikkein suurin talentti on olla söpö. Vannon, että se selviytyisi vaikka maailmanlopusta vain olemalla söpö itsensä. Se on häiritsevän söpö, koska sen kanssa ei yksinkertaisesti voi olla vakavana, vaikka se olisi purkanut puoli seinää yksinollessaan.

Söpön ulkokuoren lisäksi Tuike on kyllä muutakin. Sillä on esimerkiksi ihan tappamaton draivi tehdä töitä. Se on pennusta asti ollut sellainen, että kun jotain tehdään, niin sehän tehdään ihan täysiä. Ja kun ei pääse tekemään vaan joutuu odottamaan vuoroaan kannattaa varmuuden vuoksi huutaa ja karjua ihan täpöö, jos se auttaisi (ei oo toistaiseksi auttanut, mutta jatkamme yritystä t. Tuike). Tuis ei myöskään pelkää mitään, ei maailmassa ole pelottavia juttuja. Sitä paitsi ei valtiattaret pelkää, koska ne vaan hallitsee, niin kuin meidän Tuis.

Haaste on pyörinyt jo läpi blogimaailman, mutta te ketkä ette ole vielä tehneet - haastan teidät! Jättäkää kommenttiboksiin linkki, että pääsen vilkuilemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti