10. lokakuuta 2013

Oon melkein puolivuotias, oppimaan innokas, sain nimen hauskimman Tuike


Tuike on pian viisikuinen ja yhteistä aikaa on takana kolmisen kuukautta. Mitä odotin ja mitä sain? Odotin Tuikesta toimintakykyistä, itsepäistä ja innokasta kaveria harrastuksiin. Sain sen, mitä halusin ja myös paljon muuta. Tuike on osoittautunut todella rohkeaksi ja nopeaoppiseksi nuoreksi paimeneksi.

Tuiken kanssa on testattu tähän mennessä tokoa, agilitya, hakua, paimennusta, verijälkeä sekä tavallista jälkeä. Se on osoittautunut yhtä kovaksi hikariksi harrasteiden suhteen kuin isosiskonsakin ;) Toistaiseksi ei ole tullut sellaista lajia vastaan, josta Tuis ei olisi innostunut. Ollaan otettu treenaamisen suhteen maltillisesti ja tehty vähän sitä ja tätä hosumatta kuitenkaan liikaa. Tuittu on saanut kasvaa rauhassa ja ainoat tavoitteet ekalle puolelle vuodelle oli nimen ja luoksetulon oppiminen. Tietysti arjessa tulee aina opetettua paljon asioita, mutta hirveästi ei olla treenaamalla treenattu. Perusasento alkaa sujua, samoin seuruu, kontakti on todella hyvä, maahanmeno luonnistuu ja vauvakaukoja opiskellaan ahkerasti. Paikallaoloa ollaan harjoiteltu ja leikitty ollaan myös hirveästi! Näyttelyseisomista ollaan yritetty treenata, mutta sähikäisellä ei riitä maltti tai keskittymiskyky tähän, joten oon vähän luovuttanut ja odottelen henkistä kasvua nulikalle.

Ollaanhan me näköjään paljon tehtykin jo, kun ton listan luin, joten mikäs tässä on jatkaa hyvillä mielin eteenpäin. Tuike on ihana pieni tuittupää, kaikessa ärsyttävyydessään niin söpö, ettei sille pysty kauaa olemaan vihainen ja toisinaan se on rasittava ikiliikkuja, mutta silti kaikkea, mitä toivoa voi. Ihana rakas paskapää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.