16. heinäkuuta 2013

Ja vaikka maailma ois meitä vastaan niin yhdessä me takasin isketään, enkä anna kenenkään sua pois viedä multa minnekkään

Lumo tuli harrastekoiraksi. Sen kanssa on treenattu siitä päivästä asti, kun se asteli meidän asuntoon seitsemänviikkoisena. Se oli kahdeksanviikkoinen, kun menimme ensimmäisen kerran hallille treenaamaan tokoryhmään. Ryhmä oli viralliselta nimeltään penturyhmä, mutta me treenasimme ruutua, tokohyppyä, noutoa, paikkamakuuta sekä seuruuta, paljon seuruuta, sekä kaikkia muitakin oikeita tokoliikkeitä. Pyöreästä pennusta kasvoi pitkäjalkainen ja erehdyttävän paljon bambia muistuttava olento kevätkauden aikana. Kun suljimme viimeisen kerran hallin ovet huhtikuussa Lumo oli 5-kuinen ja näytti jo koiralta enemmän kuin marsulta. Lumo siis tuli harrastuskoiraksi ja harrastamaan se myös pääsi. Nyt kun ajattelen nykyistä tilannetta, mitä se oikeastaan on hyötynyt siitä? Ei mitään. Tai tällä hetkellä tuntuu, että ei mitään. Raapaisimme pentukurssilla vähän kaikkea tekemättä kuitenkaan mitään kunnolla loppuun. Me oltaisiin tarvittu paljon enemmän neuvoja ja apuja seuruuseen, muutakin kuin, että "imuta sitä namilla". Aika oli kuitenkin rajallinen ja neuvoja tarvitsevia koirakoita muistaakseni kuusi. Nyt harmittaa, että Lumo oli pentuna jo hyvä ja osasi. Teimme todella paljon töitä sen kanssa kotona oppimisen eteen ja loppujen lopuksi se esitti aina priimaansa ohjatuilla tunneilla, joten se sai myös aina vähiten treeniaikaa. Sehän osaa jo, keskitytään mielummin tuohon villakoiraan, joka taas karkasi keskelle kentän toisessa päässä treenaavia koirakoita. En ole katkera, enemmän sätin itseäni siitä, että en vaatinut meille lisää aikaa ja huomiota. Vaikka vain sen takia, että Lumo oli hyvä. Siinä oli kaikki potentiaali, on edelleen. 

Minulla on aina ollut palava tarve olla hyvä edes jossain. Olen ollut keskinkertainen lähes kaikessa. En ymmärrä koiriakaan luonnostaan, mutta jostain syystä niiden kanssa olen jaksanut panostaa ja aktiivisesti opiskella itse. Olen halunnut olla hyvä. Jälkeenpäin harmittaa sekin, että penturyhmään mennessämme tiesin, mitä halusin. Jos olisin mennyt ryhmään enmätiedämitämäteen-asenteella oltaisiinko me saatu enemmän ja tarkempia neuvoja? Enemmän huomiota? En tiedä ja turhahan sitä on enää edes jossitella. Juttelin eilen Lumon siskon omistajan Noran kanssa, joka opiskelee Kannuksessa. Ensimmäisen kerran tän vajaan kahden vuoden aikana musta tuntui, että joku oikeasti ymmärtää mun koiraani. Luonnollisesti, koska Vinna on todella samankaltainen Lumon kanssa. Tuntuu siltä, että on tehnyt ainakin jotain juttuja oikein, mutta myös siltä, että nyt on oikeasti joku keltä kysyä neuvoa, kun mun koira tekee näin ja mitä sä teit, kun sun koira teki samalla tavalla. 

Lumo on hyvä, mutta suurimman osan ajasta me ei vaan ymmärretä toisiamme. Se tekee jotain ja mä en ymmärrä miksi ja kummankin into lopahtaa. Mutta oon myös nähnyt ton koiran silloin, kun se ymmärtää mua ja mä sitä ja se on u p e a. Se on kaikkea sitä, mitä mä haluan. Kunpa vaan tietäisin, millä kaivaa esiin sellainen tekeminen tosta koirasta. Tai pikemminkin tajuaisin, mitä itse teen, että saan sen esiin. Ennen mulla oli T kertomassa, mitä teen, mutta nyt kun treenataan vaan kaksistaan Lumon kanssa, niin ulkopuoliset silmät puuttuu. No ainakin oon oppinut, että Tuike kasvakoot rauhassa. Meillä ei ole kiire minnekään. Mulla on kaks upeeta koiraa käsissäni, vuosia aikaa ja taivas rajana. Mihinkäs meillä olis kiire.  

1 kommentti:

  1. Jostain syystä kommentti ei ollut tullut tänne asti, mutta laitetaas tähän.

    "
    Toisaalta niin hassua, että niillä on esim. siinä tokossa just täsmälleen samoja ongelmia ja ne käyttäytyy tietyissä tilanteissa samalla tavalla. Ei siis pienintäkään epäilystä siitä, etteikö ne olisi sisaruksia.

    Jos asuttais yhtään lähempänä, niin ois kyllä ihan huippua treenata usein yhdessä ja jakaa treenivinkkejä just niin "kun mun koira tekee näin ja mitä sä teit, kun sun koira teki samalla tavalla". Niin hassua miten koirat voikaan olla samanlaisia.

    Joskus kuukausia sitten mä mietin, että olisko ollut samanlaista painimista kaikkien perusjuttujen ja tokon ongelmien kanssa, jos olisinkin sinä päivänä sanonut Eijalle, että joo mäkin haluan ennemmin ton töpön tytön. Nyt tiedän, että todennäköisesti olisi. Ne on niin samanlaisia. En olis uskonut, että kaks koiraa, vaikkakin nyt ovat sisaruksia, voivat muistuttaa näin toisiaan. Mut ilmeisesti se on hyvinkin mahdollista!

    Saan vinkkejä viisaammilta Vinnan treenaamiseen ja mielelläni jaan ne sunkin kanssa :) Kokeilemallahan selviää mikä toimii ja mikä ei. Jos olisin yksin treenannut tän koko ajan Vinnan kanssa, niin meidän treenaaminen ei sujuisi varmaan vieläkään. Nyt on niin huippua, kun tietää koiran kujeet ja toimintatavat.

    Lähettänyt Nora blogiin riemuidiootit 16. heinäkuuta 2013 16.48

    VastaaPoista