18. kesäkuuta 2016

Iron man

1 kommentti:

Kun 20-kiloa koiraa törmää 5-kiloon voi vain olettaakin, että kevyempi häviää. Viikko sitten Sulo oli väärässä paikassa väärään aikaan ja jäi Lumon alle metsälenkillä. Istuimme koiran kanssa melkein kuusi tuntia Evidensian päivystyksessä saamatta kunnollista tai varmaa diagnoosia jalasta. Sulo sai kipsin jalkaansa ja saatesanoiksi, että ortopedi soittelee alkuviikolla.

Halusin löytää sellaisen ortopedin, joka ei rahasta Evidensialisää ja osaa hommansa, joten pienen selvittelyn jälkeen lähetin surkeat jalasta otetut röntgenkuvat Tetti Joutsenelle. Perjantaina 17.6. Sulon syntymäpäivänä ajoimme Nummelaan ja Sulon jalka leikattiin. Murtumia ei löytynyt, mutta nivelsiteet olivat katkenneet ja kinnernivel paikaltaan. Sulo sai kaksi ruuvia ja rautalankaa jalkaansa ja liikuntakiellon kahdeksi viikoksi. Kaksi seuraavaa viikkoa koira on häkissä ja kannetaan ulos tarpeilleen. Sen jälkeen arvioidaan saako koiraa alkaa liikuttaa hihnassa ja kuinka paljon.

Tästä kesästä tulee varmasti raskas, se on ollut sitä jo nyt, mutta kunhan Sulo paranee se tulee olemaan kaiken vaivan arvoista.

Hyvää syntymäpäivää Sulo Vilen kuusi kokonaista vuotta. Toivotaan, että ensi vuonna syntymäpäiväsi on parempi.

27. toukokuuta 2016

Varjoni ja mieleni peili

Ei kommentteja:

Tuike kävi maanantaina terveystarkeissa ja eilen tokon kokeenomaisissa, molemmissa ihkaensimmäistä kertaa. 

Tuike on niin hieno. Se on kuin ajatus, luotan siihen tilanteissa sataprosenttisesti. Eilen menin kehään sen kanssa ja luotin, että se osaa, se tekee, se on tässä minun kanssani. Lumon kanssa sellaisen flown saaminen ei todellakaan ole itsestäänselvää tai koekehissä edes mahdollista. Lumo on ihana ja kotona toimii kuin ajatus, mutta koekehissä. Ei, ei todellakaan. Tuike on kuin varjo, kuin ajatus, kuin toinen puoli mun aivoistani. Edes Isla ei koskaan ollut näin paljon mun varjoni kuin, mitä Tuikesta on tullut. Tuiken pentu oli mun suurin haaveeni tulevaisuudelle eikä mulla edes käynyt mielessä, että se ei saisi pentujaan, koska vaikka kasvattaja ei olisi halunnut käyttää sitä niin minä olisin. Mutta koska mikään ei koskaan mene kuin suunnitellaan niin terveystarkastukset päättivät puolestani.

Tuikella todettiin kortikaalinen katarakta, harmaakaihi, joka sulkee koiran pois jalostuksesta. Tuomio sille ettei pentuja tule koskaan tulemaan. Piste. Haluaisin toivoa ja ajatella, että diagnoosi on väärä ja vien sen toiselle lääkärille, joka toteaa silmät terveiksi, mutta se on turhaa. Näin sen itsekin. Nyt vain toivon, että pieni punainen varjoni saa pitää näkönsä ja siitä tulee maailman tuhmin tokovalio. Sitä toivon eniten, näön pysymistä, koska titteleillä ei ole niin väliä. Kunhan Tuike saisi pitää näkönsä ja olla tuhma ja röyhkeä itsensä vielä pitkään.

17. toukokuuta 2016

Elämää vinttikoiran kanssa osa 1

Ei kommentteja:
Kuje on asunut luonamme hieman reilun kaksi viikkoa. Mitä olen sinä aikana siitä oppinut? 

- Sitä ei voi komentaa, sitä täytyy pyytää. Se tuntee oman arvonsa ja pahoittaa mielensä heti, jos äänensävyssä on yhtään painoa.
- Sille tulee valtavan paha olo autossa ja siksi se ei myöskään halua sinne.
- Se on samalla röyhkeä porsas ja herkkä prinsessa. Se sumeilematta pyörittää vanhempia koiria talossa ja vaikka ne käskisivät sen pois se läimii niitä jaloilla ja nyhrää kyljessä kiinni tottelematta.
- Se saa aina periksi vanhemmilta koirilta.
- Kun se on iloinen sen toinen korva nousee pystyyn, olen alkanut kutsua sitä iloindikaattoriksi.
- Sillä on jalkapalloilijan filmaustaidot. Jos se kaatuu kesken juoksemisen, joku juoksee sen kumoon tai huutaa sen korvaan se pysähtyy istumaan ja huutamaan etujalka ylhäällä, vaikka siihen ei edes satu. Jos kukaan ei reagoi huutoon se tulee jalkoihin nyyhkyttämään ja sitten unohtaa koko asian. Prinsessa.
- Sillä on mielialat. Jos se on väsynyt tai pahantuulinen sitä ei saa lötköttää vauva-asennossa sylissä vaan se potkii naamaan ja alaspäästyään pyyhältää mököttämään sohvalle. Jos se on hyvällä tuulella se laittaa pään poskea vasten ja nukahtaa syliin.
- Se saa iltahepuleita ja levittää kaikki lelut ympäri asuntoa.
- Se nukkuu aina sohvalla.
- Se on kaikin tavoin kuninkaallisin koira, jonka olen koskaan tavannut, mutta valtavan helppo ja kiltti silti. Se on nyt jo ehtinyt opettaa asioita, joita en ole edellisiltä koiriltani koskaan tullut oppineeksi.

Kuje syö ahneesti, tulee luokse pyynnöstä, haluaa tehdä töitä ihmisen kanssa. Se ei ole kiinnostunut vieraista koirista, ihmiset se käy tervehtimässä pyytäessä, mutta lähtee sen jälkeen nukkumaan sohvalle. Se on kotonaan kaikkialla, vaikka sitä alkuun jännittäisikin. Eilen se oli mukanani katsastamassa meidän grand old ladya eli koira-autoamme ja sinne se nukahti konttorin lattialle aikansa katseltuaan. Kannatti tehdä töitä juuri noiden asioiden eteen - arvottaa sen ruoka, opettaa sille luoksetulo itsepintaisesti ja raahata se kaikkialle mukaan, koska se oppi kaiken hirvittävän nopeasti ja on oikeasti todella helppo pentu nyt. Pidän siitä valtavasti, vaikka se onkin aivan erilainen kuin paimenet.

7. toukokuuta 2016

Get a sighthound they said it'll be fun and easy they said

3 kommenttia:

Minulla on takana koirallista elämää 6,5 vuotta, josta olen harrastanut melko aktiivisesti koirien kanssa vajaa kuusi vuotta. Se on verrattain melko lyhyt aika, mutta uskallan väittää, että ymmärrän silti koiria melko hyvin ja osaan myös kouluttaa niitä. Teoriassa. Jos minulta kysyy neuvoa ruokinnallisiin tai koulutuksellisiin asioihin osaan yleensä vastata ja neuvoa kysyjää. Nyt minulla on käsissäni vinttikoira, joka ei ole tippaakaan ahne, ei leiki leluilla eikä se ole erityisen perso huomiollekaan. Miten ja millä ihmeellä tuollaista koiraa koulutetaan ja ruokitaan? Tai no tiedänhän minä. Kun se levittää nappulat ympäri lattiaa - tehdään sille nälkä, ruoat nostetaan pois ja vuorokauden päästä sama annos eteen. Kun se tuijottaa minua kuin idioottia, kun kimitän ja kannustan sitä tulemaan luokseni ulkona - laitetaan palkaksi päivän ruoka-annos (jonka se räkisi kuitenkin ympäri lattioita) ja lakataan se helvetin maanittelu, jos ei ole inspiraatiota tulla olkoon tulematta, mutta sitten saa olla nälässä.

Tämä on kaikki teoriaa. Luulin oikeasti ymmärtäväni koiria, mutta ymmärrän paimenkoiria. Ne haluavat luontaisesti tulla ihmisen luo ja syövät sormet namien kanssa - niitä on helppo kouluttaa, koska ne tarjoavat toimintaa. Vinttikoiria en ymmärrä lainkaan. Meidän Kujetta vielä vähemmän. Tottakai koira, joka on saanut pentuna ruokailla nappulansa vapaasti niin halutessaan ja lihat kiposta ei ymmärrä, että ruokaa ei ole tarjolla silloin, kun hän haluaa vaan vain silloin, kun minä haluan. Meillä ei vapaa ruokailu toimisi lainkaan tällä laumalla, joten se ei ole edes vaihtoehto. On myös kohtalon ivaa, että löysimme vihdoin yhden namin, jonka Kuje kelpuuttaa ja nyt niitä ei voi käyttää, koska se nyrpistelee nokkaansa ruokakipolla.

Olen päättänyt, että jatkossa sekoitan nappulat sinne lihaan, se on aivan fine ja sen myönnytyksen voin tehdä, mutta tuo kupillinen nappuloita häviää sitä ennen tuollaisenaan. En todellakaan aio antaa sen voittaa tätä erää, koska minulla ei ole mitään intressejä keskustella aiheesta enää jatkossa sen kanssa. Eihän se voi pitää itseään montaa päivää nälässä, ei vaan voi.